On aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät Luojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin — se on todellakin kaunis, tämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri värivivahduksissa… keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja punaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa onnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet…
Juho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt melkein koko yön — ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat, kuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt niiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun pysähdyspaikka? Jossakin… kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne se pysähtyy rantaan… leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen uudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa. Se on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli…
Juho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei tuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan toisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden kesken; — he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli vain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt rannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut, että se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?
Eilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut kuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt anteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta — siitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.
Johanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää hänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti. Sydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta — se täytyi kestää. Elämä oli aljettava alusta…
Hän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi. Eilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut ollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone, hiljainen, tyyni yö — ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon noustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki — se lohdutti ja paransi samalla.
Juho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin luo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui virkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut enää itseään:… huuhdella tässä kasvojaan… noin vain sellaisen romahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä pystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut! Peilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho Kostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli murtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä… ylioppilas, mikä lie ollut… mutta teoloogi, pappi, — siitä päättäen, koska hän nyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi saarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa korpeen kuolemaan. Mutta — hän ei voinut sille mitään: — lammas itse tahtoi niin… hän halusi vain lausua jotakin… jäähyväisiksi… karitsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden iätiviheriöitseville vainioille…
Pihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos. Johanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli pukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.
Hän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen. Johanna oli valkoinen kuin päivä, häntä… häntä taasen ympäröi yö…
Johanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai ei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.