— Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?
— Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta tädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.
— Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.
— No niin… hyvää yötä sitten, Janne!
— Hyvää yötä, Johanna!
Tyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan kohti. Hänen sydämensä riemuitsi: — Johanna oli kertonut hänestä tädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus? Hänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni: Johanna, Johanna… rakas, rakas! Hän oli onnellinen — pitkästä, pitkästä aikaa taas: — hän oli löytänyt ystävän.
Esplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi näytti tietä "Onnelaan". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat. Hiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas, rakas…
Kun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana ja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen ääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.
— Säj nu go' natt åt mej.
— Mene tiehesi!