Saavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät. Kummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen jokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi esittää lähempää tuttavuutta.
Juho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa tuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko Johanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä. Mutta — jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen? Hänen sydäntään ahdisti.
— Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin tuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.
— Minusta myöskin.
— Johanna.
— Juho.
— Saanko minäkin sanoa Janneksi?
Johanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.
— Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.
— Niin… Janne, miten käy minun aineeni?