— Voinhan minä kertoa.
— Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.
Johanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat hiukan. Meri… vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. — Johanna Langin silmät olivat kuin meri.
Oliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa — Johanna Lang Margareetaa, Juho Johanna Langia.
Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.
Kahden kesken!… Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden kesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken… niin… Margareetalla ei ollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin kanssa.
Ilta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan. Leikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi kattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta naurua salista.
Kello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi velvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että Helge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä näytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti herttaisesti.
Ilta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa. Suurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto hyrräsi poikki aution kauppatorin.
He kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut hauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa kahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. — Eivätkö ne pitäneet? Kyllä: — he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.