— Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.
— Niin… kuka?
— Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa takana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla. 'Et osaa sanoa "kära".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan ja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!' — Minulla ei ole juuri toiveita.
Hän oli hyvällä tuulella. "Vastoinkäyminen" ei näyttänyt häntä painavan.
3.
Johanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden notario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti — oltuaan muutaman vuoden leskenä — oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt maalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut tyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime vuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin luona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.
— — — — —
Juho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla Johanna Langin luo.
Tämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla herättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut vapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt lähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön lämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi vieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. — Hän oli loikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä luennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta se, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut, että siellä oli syntynyt jotakin… jotakin, jota Juho Kostia ei ennen ollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä tämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden kevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä alas. Sen oli aurinko saanut aikaan… aurinko — Johanna Lang.
Fagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin ennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa, suvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä nauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut huoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen kammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli ollut siellä… istunut salin haalistuneessa sohvassa… Ennen se oli näyttänyt hyljätyltä — kuin jostakin huutokauppakamarista huudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali yksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden symbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi lyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut ikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten. He turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin vaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan oli tapahtunut: — hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään merimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten — rauhallinen piippuun pano ja — ulos tullikamarille virkaa hoitamaan. Täti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut ajatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän päinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka pehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.