Juho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut tunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä tädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen koulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki, johon saattoi luottaa.
Kuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen! Pohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku, jonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja katulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että Johanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi…
Ainoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea Päävahdin edustalla.
Siinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet Johanna Langin jalanjäljet. Mutta — sillalla ne alkoivat taas jatkuen katua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että Johanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli näki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon tupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut ennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. "La Rosa", "La Regina", "El Paradiso". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko "El Paradisoa". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.
Juho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli vaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen tervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä oli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä myymälässä… puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen suurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin. Asuihan hän tässä aivan lähellä — kulkien joka aamu kouluun hänen ikkunainsa ohitse.
— Mitä saisi olla?
Juho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän oli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.
— Yksi laatikko "El Paradisoa".
Neiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.
— Ne ovat loppuneet.