— Ikkunassa näkyi olevan yksi.
— Jaa…
Neiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai juuri tuon laatikon.
— Kahdeksantoista markkaa.
Hän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili takaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin… tuo laatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'
Lähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi askeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin sydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.
Rakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan asioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta Johanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella vain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin kaksi enkeliä miekat kädessä — yhden kummallekin puolelle. Se oli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat alaslasketut, kärki maata kohti — kuin merkiksi, että sisäänpääsy oli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että kivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain tulisi hänelle! —
Hän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui leskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.
Sydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli painanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän, Juho Kostia.
Oven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului pehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.