— Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.
— Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se on aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa — siellä kotipuolessa. Ja se on pääasia.
— Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti, hyräillen muuatta merimieslaulua.
— Oh!
Juho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi ensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen humussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää kauniin tytön vuoksi: — hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista ei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja viulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen oireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei ollut auttanut siis muu kuin muuttaa, — sillä asunto oli ruvennut tuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana oli lakannut. Oh! — maailma kohteli kovin ankarasti sellaista luonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon valitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut leikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.
Hän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen kasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten — pois vihatusta kaupungista… pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin… sinne, missä aurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa Joosuan aikaan.
Juho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden kivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei täällä.
Hän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo tuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut "hakkailla" sanan tavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän ajatteli kohta asiaa vakavammasti: — voisiko tuosta tulla hänen, Juho Kostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa tältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella kotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, — aivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle. Mutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt "oikeaa". Ja Juho Kostia tahtoi sen löytää.
— Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge Hollander.
— Niin…