Helge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä hänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika, Juho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon yhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät olivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa vierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut yhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän oli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut pappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä hän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa. Pastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi — melkein liiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi jossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut lörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän. Sen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa hän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja hyväntahtoinen, — varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi kiitettyä kahviaan. "Otahan nyt, hyvä lapsi", kuului hänen tavallinen kehoituksensa — huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika vai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', — silloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat oli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen esitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten lukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat eikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen! Herra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun tämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei nyt kelvannut mihinkään! — Se oli laiha, solakka mies… se Niiles Hollänteri, mutta — se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut isäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se olisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri…
Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.
Toverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta salista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta. Se oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja kapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.
Ruokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas, kolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine silmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut jäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa seisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin oli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.
Vahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa rouva Fagerholmin esitellessä.
— Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.
— Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.
Margareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä. Hänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät jäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että Margareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa solakkaa vartta.
Istuttiin pöytään.
Juho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin helsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi aivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei tuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut heidänlaisiinsa.