Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä ja kärsinyt siitä, — mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.
Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien — kuin roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.
"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"
Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa, kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,— mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu tuskaisesti kiinni.
— — — — —
Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen keuhkokuumeeseen.
Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja levitteli avuttoman näköisenä käsiään.
Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa… Voi olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.
Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.
— — — — —