Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä sitä odotti.

3.

Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta, joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi alinomaa: — Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein ja vivahtein — milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus, milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän sisältää! — Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, — mutta saatuaan kuulla tämän hourailevan — punehtuvin poskin kiiruhtanut pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on sairaanhoitajatar mietiskellyt.

Mutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai katsella elämän kulkua kuin syrjästä — itse koskaan pääsemättä mukaan. Ja — kukaties on hänelläkin oma "tarinansa", joka ehkä on ollut välillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.

Nyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne ruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät, joilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi, tyttö ja poika — ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä kuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut heidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta Jumala on isällisesti ojentanut heille kätensä — kuin auttaakseen heidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse — kuin merihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä — enkelijoukkojen laulaessa: "Norra hamnen! Norra hamnen!" Juhon sydän on paisunut riemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää kieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas hopeavirta. — He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi kädessä, — kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli kirjoitettu: "Paperien heitteleminen teille kielletty!" Seuraavassa hetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa Johannan liverrellessä: "Vi ska' si på renen!" Ja kas: — siinä oli seisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi karvaa. Johanna oli lausunut: "Usch, va' den ä' ful!" Hänen sitä sanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä hän oli ollut yksin — kaukana kotoisilla mailla — poron viilettäessä lumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla kupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit minut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän porosta hengen! — Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet olivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen huivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: "Kirjoituspöytämatto! Ota vastaan taivainen lahja!" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän oli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää kirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän valossa olivat sädehtineet kuin tähdet.

Tällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt lukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen ominaisuus: — ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta tuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden pitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: "Johanna, näin me kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!" Mutta Juho ei ollut tiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa vieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.

Lääkäri oli sanonut: