»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on miehen meiningit.»
Tuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja kehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä. He olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he muodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti esikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää olimme juovuksissa kuin käet.
Rekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun. Meissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme kirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin katsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.
Minussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli boheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui luonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa, joka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät luonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.
Me siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen pärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate härkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman: me menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo kahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis talsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja kajahuttaen aina vähä väliä laulun.
Ranta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia pikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin kukkaron taskustani ja komensin:
»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät turhia tingi!»
Ranta-Kustaava ihan hätääntyi.
»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:
»Mistä te olette viinaa saaneet?»