»Hiiriraito ravakasti
juoksee ympär' seinii.
Minne määrä matkalaisten?
Noutamaanko heinii?
Ei, vaan itse Egyptikin
reissaa tässä pojat
Jaakopin, kun kameelinsa
laukkoo metsät, ojat.
Tulitikkulaatikoista
pulkat peräss' poukkii.
Kenpä tielle tippuvaiset
perästäpäin noukkii?
Mut ei »Joosef» ota vastaan
tätä karavaanii:
historia kourassansa
killereitä vaanii.
Kunnes joukon johtajalle
sattui kuperkeikka.
Opettajan ansioksi
tulee tämä seikka.»
En tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua. Opettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis pahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti siinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani ja jättämään asian sillä kertaa.
Tämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen pitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta yksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka lopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.
Olin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion täydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja siinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas. Luulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi paremmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.
Oli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia lossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa. (Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa hiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.
Lautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi leikkisästi: