Pitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä koulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina ollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä useampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat katselivat minua kateellisina.
Mutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä olen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun mielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa. Minä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon hiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni, asetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli tunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan pitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne vilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa, ja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja tyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät opettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten ne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä maiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin kaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan. Siinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa noutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei ollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja komensi minut ottamaan hiiret kiinni.
Mutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat villiintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin johtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja tulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se koko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin ainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä kurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.
Mutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli pahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista urhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis alas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:
»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»
»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten taakseni luokkaan, joka ihan kiehui.
Hiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta. Mutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan kanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja raamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena, että johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt alkoi yleinen kiinniotto.
Luokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen ja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja koetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta kiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme kyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä minnekin.
Tunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja tiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen kunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös ja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.
Mutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.
Jälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet: