Yhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin niin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle parempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.
Opettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun lapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee milloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli valmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt täydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin naapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa, oli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut maisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni aikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin »Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa myös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä ollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon ajattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni) ammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä varmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun herra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän oli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt niitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.
Syyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä ravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne antavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan koulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien pakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä tyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen pakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän varrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille kouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan. Mutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa! Sillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat, hotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat luutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin» niinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he punoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta monen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka nuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä, joista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut. Kukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin opintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun kalvetustaudin uhriksi.
Ainoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni aiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen pahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden tilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut erottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä runoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin sanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita. Mielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki etevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet opettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen taas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä erikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien hengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.
Muistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut kouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista pitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen hitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen sukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset seikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten jännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni ajatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»
En kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin hän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti minuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:
»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä maailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»
En silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin on arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen tarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä täytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena maailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien varrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut tuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään olen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän leppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle olemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut korviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli mennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en ole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin, varsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.
Minä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista. Opettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin tarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.) Ensi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen katossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan lauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä näkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli kattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako törmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä minulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja oli useamman kerran huomauttanut.
Minä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti muistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta seuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin opettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla tuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili. Jälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut historiasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse: — kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä välkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat levottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia. (Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi opettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen henkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään, että moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun tähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.