Olin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta poikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini ihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset, kirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin penkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa kokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi, Aatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa. Sillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin aikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen kokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa, tietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin yhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta asetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti ja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.
Lapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin minäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan kipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.
Meidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli palvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien kanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään erinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin juhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon hevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä kaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä ollut niin raskaaseen työhön.
Kuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso Väylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin, kuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista hän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän meni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä pöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan silmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa sinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni tuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani on minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat käänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä kerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi ainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan. Samalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot» säikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon perästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin leikiten vain.
Monta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani elämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta »syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan puolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän vastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut pappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista, ja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan. Enkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana syksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman yliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun lammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No… mitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi: »Meneehän se… piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään, kun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla vetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan Orfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön tylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.
Neljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes kuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä, sai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin katkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui tästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan tehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan toteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla kiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli taputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen kuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä», moninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin nimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän sukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen »Kuuskoskeksi» vääntäneet.
Isoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja voimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut hevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle selveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä ymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja minun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi: »Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut toteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat vilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan korvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa muovannut.
Rakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja kuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme pois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta — jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet tyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja hänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle parikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi tultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata, sillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni ainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin toisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.