MENEN RIPPIKOULUUN JA PÄÄSEN HOITAMAAN LUKKARINVIRKAA.
Minä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää sen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein vähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.
Minä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin käyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun lumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään. Niin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen, mitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista nyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut yllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään ole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä suhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme — on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen merkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin tuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja nälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni yritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet, ja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut huokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut päästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan, kun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä, huudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä tietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»
Ei siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut jumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla epäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut »juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten kuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan ahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä olin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka istuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo kuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja minä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa saarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle käyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran saavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä en katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää, mikä oikeastaan olin miehiäni.
Minä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt myöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi ajatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka sunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua kellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän ansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten siivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra Hasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi sovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän edellänne taivaan valtakuntaan.»
No niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja tein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti matala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni kysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian kannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja kun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen Svebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.
Minä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen jumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin voimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten juoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka ansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset pojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni pirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut kuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja ajattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon valloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon, joka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon yli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen sulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin niiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli pöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet minulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman ja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että espanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät yli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita uskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi rovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota yksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan vilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut hurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen olivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme olisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut lohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni vastaväitteitä.
Sillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä kahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille? Tällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään huomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää innostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita hengellisiä Alvaradoja.
Nämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia myöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta. Ristiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja toverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun huolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.
Tässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on usko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö olikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian paljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.