Kysymys:
Mitä on usko?
Vastaus:
Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.
Olin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille aihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin vain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra Hillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.
Minä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin niinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja lausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin vakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi, mistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin sitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni anteeksi.
Tunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja minä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa kysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se onkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin valmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja kompastelematta lukee.
Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon. Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla. (Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan. Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän taakse, lukkarin paikalle.
Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:
»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa. Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes kanttori Kavenius paranee.»