Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä — en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:

»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»

Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa» oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä. Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain roomalaisten hallitusperiaatetta: Divide et impera, hallitse hajoittamalla.

Kylläpä me sillä viikolla lauloimme… sillä ja toisellakin. Olen lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne, niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin, rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli pitänyt.

Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen, johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan. Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut. Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan, hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä. He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen. He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat, mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut. Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista ilmoittaa.

Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni aikaan!

Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla. Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä. Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa minun loistavaa voittoani.

IV.

MINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA MYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.

Isoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori suuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.