Etevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra Hasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi kouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja sai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo seisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa tuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä näkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin päin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin mielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa, niinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin sieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä — vaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna arvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen makuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran tulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata juustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta koko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy huulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa aprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että minä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä tuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo hengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin edesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.
Katselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni lensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset parhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti kiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen ryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle tervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken Aatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, — siellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»
Päätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät tukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa kiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin »harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt jätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu niskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen tai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!» Se oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien monikirjavaa karkeloa.
Läksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle vain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni astunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni ostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli minulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin seuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.
Isoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin tälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut mitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin takaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.
Minä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä iloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin, kun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi ajattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo uljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli. Isoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti minulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski». Sillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin kymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen runoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo nelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua kadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.
Minä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää rakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja, paistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä kehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen, aivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille makuaistin kehittäminen.
Astelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen tunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään minun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija tiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä hihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»
Menin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä, suhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt, jotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki mieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan miehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan häpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä mielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»
Kirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin katseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni kohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren tulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille: »Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua. Sillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi temppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa alkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»