Sivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon ensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain mainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön ja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta hävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja minä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja rauhallisesti.
Kolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun tarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan voimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.
Kävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani tuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman erikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli, jota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet ehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja repäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan kuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen lösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina ole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy lisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan vetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.
Heiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee mainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten tavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni. Toverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli aiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»
Mutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin ennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla tuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa heidän reipasta hoilaustaan.
»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli suman aukaisu.
Eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin niin, että joen rannat raikuivat:
»Hei juuma jullaa kas, kuin tukki rullaa ja kaamaturkki kastuu kokonaan. Näin uittelemme puita lystiksemme. Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»
Tämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä laulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana kuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta. Yksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä lähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme portaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa sävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää kyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon jälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä sävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi iloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi kilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä. Tuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin minua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on italialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on ollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä herätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä värsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja musiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan», huomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi tavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)
Tietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia. He hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään oli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä. En tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni taiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin muusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen runoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua oikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut opastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään. Jos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin itsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin sana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on realistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin paashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa isäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee naista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari Realismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.