Arvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean kertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun. Tarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on kulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan työtä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.) Vain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja sellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen suojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä, joita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.
Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian, jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin, miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen. Silloin minulle selvisi järjestys, tuo yhteiskunnan kulmakivi. Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja suruton.
Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä tukkityömaalla.
Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.
Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta, — sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön inspehtorin kanssa.)
Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti. Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.
»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.
»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen. Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, — varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: — kahden tuuman paksuinen kumipamppu.
Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista, päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan »Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.
Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä alallaan.