Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin, kun mahtavana lyö se vasten rantaa. Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin, kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa. On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa. Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.
V.
MINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.
Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.
Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski, valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»
Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista. Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä, että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta. Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani, Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä, — koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan. Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.
Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin — ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei »esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen herra, kuten sotakielessä sanotaan.
Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei sattunut Saariniemessä olemaan.»
Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä. Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs, pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:
»Veljet, tukkilaiset!