Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola. Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa, kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista, jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni, kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet. Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä, Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä »Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta. Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos! — ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa. Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta — millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut? Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta — kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi? Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni vuoksi.

Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?

Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa. Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni tätä runollista vertausta.

Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus
Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:

»Hei, pallomies, jo puhkaistiin
taas ilmapallo sulta!»
Ei haittaa, näitä kortteeriin
jäi riittävästi multa.

Jos kanssani käyt kaupunkiin, jonk' Isar halki taittaa, niin siellä rampa arlekin näit' tuhatmäärin laittaa.»

Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän tapaukseen — minä kun olen verrannut itseäni ilmapalloon — niin tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut kokea.

Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee», sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä, Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II nousi Venäjän valtaistuimelle.

MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.

Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta: niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä, taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.