Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä, helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen sielu.
Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen. Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen, kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.» Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!» Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme. Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää — oli hän löytöihinsä tyytyväinen.
Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar Genoveevan hovissa.
Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua. Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle, minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut kysäisemällä:
»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»
Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli minulle itse avuksi — tietämättään.
Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.
»Niin… koulujako käynyt?»
»Niin.»
»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»