Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton, sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen toisillemme hyvää yötä.
Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät, mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni» sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.
Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi. Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta tulikin.
Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut, vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme kihloissa.
Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta aina tilanteen pelastanut.
Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän — varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.
En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.
Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti. Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien (sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen, että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle. (Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)
Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?) Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin »höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton, auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin olla.
Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava muusta.