VII.
MINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.
Ah, etsiä on osa ihmisellä, vaikk' kirvellyt se onkin täällä monen raukan rintaa. Ma lausua voin käsi sydämellä: Oon etsinyt ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!
Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.
En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja taasen syvyyksiin.
Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen, vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.
Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta, se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on »vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii raskaita tappioita.
Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret! Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa, on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on henkivakuutuskaavake.
Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut. Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin, keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.
Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt, mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen: