»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa olet mennyt naimisiin.»
Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.
»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»
Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle, herttaiselle sielulle.
»Niin kyllä… Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin senniminen mies pystyy.»
Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.
Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin». Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren. Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi. Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei, kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi turmioon?
Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen henkivakuutusala.
Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin… Olin tottunut näkemään hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.
Mutta nyt… nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon: