»Henkivakuutusasiamies
…
Niin monta mainitaan, ah, sankareitten
nimeä, urotyötä muistellaan
sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:
Yks nimi aina jääpi unholaan.
Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,
hän poissa on, ah, sankarimme tää.
Jos missä juhlapäivälliset syödään,
ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.

Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi, kun maine hänt' ei kanna siivillään? Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään ois turva leskillä ja lapsosilla, kun Köyhyys heille kitans' aukaisee. Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla hän kuoliaaksi kohta laukaisee.

Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin, taulukko taskussaan hän tallustaa. Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa. Hän runoniekka, profeetta on parhain, kun tulkitsee hän innoin taulujaan. Hän tähyääpi taakse tähtitarhain ja mystillisnä laulaa laulujaan.

Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan, ne monet on kuin tähdet yllä maan. Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan, mut portaita hän alaspotkitaan. Hän uljahasti tekee lujan tenän ja uuden kerran ryntää sisällen: Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän mut suukon kaavake: — hän täytti sen!

Niin miestä monta mailmass' mainitahan, vakuutusmiestä tuskin milloinkaan. Hän monesta on alku kaiken pahan, hänt' haukutaan ja häntä kirotaan. Mut kerran aukee hälle taivaan sisin, hän vaivoistansa suuren palkan saa, kun kruunu koristettu rubiinisin vakuutussummin päätä kaunistaa.»

Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen, etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun Santran kärsimätön ääni minut herätti:

»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»

Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni, kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.

Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti. Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.

Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt. Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.