»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»
Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista. Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!
Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta, kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden hetkenä… ihan kuin kiusalla… miehen ristiksi ja vastukseksi.
Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen. Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.
Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.
Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:
»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi. Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»
Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.
»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein onnistuneita.»
»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä ja pyysin saada lukea runoni.