Hän nyökäytti päätään ja minä kohosin seisomaan. Olin pannut merkille, että runo seisoalta lausuttuna tekee aina juhlallisemman vaikutuksen. Lausuin siis »Henkivakuutusasiamiehen» ja kun pääsin loppuun, istui opettaja kauan aikaa vaiti. Ilmeisesti oli runoni tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
»Kyllähän minä mielelläni otan sinut ala-asiamieheksi ja ilmoitan siitä yhtiölle. Voit aloittaa, vaikka tänään. Saat tarpeelliset kaavakkeet ja taulukot täältä. Luultavasti sinä tunnet työn pääpiirteissään?»
Vastasin tuntevani. Minua hiukan harmitti, ettei hän maininnut sanaakaan runostani. Mutta lohduttauduin sillä, ettei hän pystynyt niin korkeaa taidetta tajuamaan. Kansakoulunopettajan sivistys on sentään sangen rajoitettu, joten häneltä ei pidä liikoja vaatia.
Sain tarpeelliset paperit ja läksin. En ollut palatessani enää yhtä innostunut kuin mennessäni. Edessäni oli kova todellisuus. Rohkaisin kuitenkin mieleni ja päätin yrittää.
Samana päivänä minä jo vakuutin kauppias Ryynäsen rengin. Summa ei tosin ollut suuri, mutta alku oli tehty.
Siitä on nyt aikaa, kun tuo tapahtui. Mutta yhä vieläkin muistelen eräänlaisella kaiholla henkivakuutustoimintaani. Siinä oli tuntuvasti kiertävän trubaduurin tunnelmaa. Jokainen talo oli kuin lukittu ritarilinna, josta edeltäpäin ei tiennyt, aukenisiko se vai ei. Sai joka kerta virittää harppunsa eri tavalla, riippuen siitä, minkälaisten ihmisten kanssa kulloinkin joutui tekemisiin. Toiset pitivät polskista ja iloisista rallituksista t.s. heille piti aatteestakin puhua kuin leikkiä laskien. Toiset taas ottivat asian verisen vakavasti. Heille piti asia esittää saarnaäänellä ja joka kerta kun »kuolema» mainittiin, piti hiljentää ääntä ja kuiskailla salaperäisesti, — aivan kuin olisi viikatemies jo odottanut oviverhojen takana, valmiina ryhtymään virkaansa heti, kun asiamies Aadam Kuuskoski oli saanut paperit reilaan.
Minusta tuli siis tavallaan eräänlainen Kuoleman majesteetin edelläjuoksija, joka juhlallisesti ja vakavasti teki selkoa tämän suuren valtijaan saapumisesta. (Lukijani älköön loukkaantuko, vaikka tulkitsenkin asian tällä runollisella tavalla. Suhtaudun siitä huolimatta sangen vakavasti tähän kalisevasääriseen vieraaseen.) Olin kuin toinen Hamlet, joka vielä kuolleenakin kummitteli. Eikä minun tavallisesti tarvinnut pitkälti puhua, ennenkuin asia oli selvä.
Mutta oli toisenlaisiakin ihmisiä — sellaisia, jotka naureskelivat Hamletin haamulle. Sellaisina hetkinä toivoin, että olisin voinut kutsua sisään viikatemiehen ja antaa hänen kysyä: »Joko herra kauppaneuvos Kekäläinen on valmis matkaan?» Mutta sitähän en tietysti voinut, jonkavuoksi tyydyin puhumaan herra kauppaneuvoksen puolisosta, joka jäisi puille paljaille miehensä kuoleman jälkeen.
»Vai puille paljaille!» huudahti asianomainen. »Niinkö luulette, ettei minun rahoillani ole ottajia, kun minusta aika jättää? Vai pitäisi minun vielä tuota syöttiä voidella ottamalla henkivakuutuksen.»
Siinä oli ylipääsemätön paikka. Tiesin jo edeltäpäin, ettei herrasväellä ollut lapsia, joten sain lähteä tyhjin toimin.