Mutta tällaiset tapaukset olivat harvinaisia. Tavallisesti onnistuin melkein aina. Minä osasin nim. puhua niin ihmeen taitavasti, että tulos oli ennen pitkää myönteinen. Jos tiesin, että esiin, jollakin kitsaalla koulumaisterilla oli erikoisharrastuksena puutarhanhoito, johdin varovaisesti keskustelun tälle alalle. Seuraus oli, että minä sain pari tuntia kuunnella hänen esityksiään erilaisista lannoitustavoista. Aikaahan siihen meni, mutta vakuutus lähti kuin lähtikin. (Minun tietoni puutarhanhoidosta samoinkuin eri teollisuusalojen tuntemus, jota ystäväni ovat aina niin suuresti ihmetelleet, perustuukin pääasiallisesti henkivakuutusasiamiehenä saavuttamiini kokemuksiin).
Siis lyhyesti sanoen: minä tulin uudella toimialallani sangen hyvin toimeen. Saavutin esimiesteni yksimielisen tunnustuksen, puhumattakaan siitä, että ihmistuntemukseni laajeni ja runoaiheita karttui ihan loppumattomiin. Minulla onkin monta hienoa palasta juuri tältä alalta ja minä olen koonnut ne yhteen nimellä: »Valkoisen lipun kantaja», alaotsikko: henkivakuutusrunoja.
Toimittuani kahdeksisen vuotta asiamiehenä, ehdotettiin minua saman yhtiön matkatarkastajaksi. Minä sainkin viran, mutta en ehtinyt siinä kauankaan toimia, kun sota keskeytti työni. Löi se hetki, jolloin Suomi taisteli vapautensa puolesta. Kuka olisi silloin saattanut henkivakuutusalalla toimia, vaikka puhjennut sota tarjosikin mitä tuoreimpia esimerkkejä kuolemaan kaikkikaatavasta voimasta.
VIII.
MINÄ OTAN OSAA VAPAUSSOTAAN, SAAN VAPAUDEN RISTIN JA MINUT HUUDETAAN »POHJOLAN MANNERHEIMIKSI».
Sota oli syttynyt!
Suomi-äiti, joka niin kauan oli saanut vieraan sortajan iestä ja kahleita kantaa, oli herännyt satavuotisesta unestaan ja ruvennut kalistelemaan kahleitaan. Tuo kalistelu kuului Hankoniemeltä Utsjoen kärkeen, idästä länteen, pohjasta hamaan etelään. Se koski jokaisen patriootin sydämeen.
Alussa ei kukaan Ristiniemellä tiennyt, mitä olisi tehtävä. Etelä-Suomi oli punaisten käsissä ja Etelä-Pohjanmaalla ryskyi ja rytisi. Oulussa huseerasi punakaarti, samoin Kemissä ja Torniossa. Ristiniemelläkin huomattiin samanlaista liikehtimistä, mutta mitään erikoisempaa ei kuitenkaan tapahtunut.
Neuvoteltiin ja mietittiin. Lyötiin viisaita päitä yhteen ja tuumittiin: Kuka avaa Gordionin solmun? Mutta niin taitavaa miestä ei löytynyt.
Kaukana itäisellä rintamalla taistelivat jääkäripoikamme kuin numidialaiset leijonat, nuo urheat sielut, jotka olivat lyöneet kaikki yhden kortin varaan kuin tukkilaiset tilin saatuaan. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että Saksan Wille aikoi laskea pojat kotiin hajoittelemaan vähän niitä rikkatunkioita, joita ryssä oli kynnystemme eteen kasannut. Silloin herättiin Ristiniemelläkin. »Eikö helkkarissa! Totta tässä täytyy kotonaolijoittenkin ruveta heilumaan!»