Mieleeni muistuivat rakkaan vaimoni ja poikani kuvat. Näkisinkö heitä enää koskaan? Minua melkein kadutti, että olin antautunut koko leikkiin. Ajattelin jo ehdottaa Remsulle, että vetäytyisimme vielä harkitsemaan tilannetta, kun eteisestä kuului askelia ja äreä ääni tiuskaisi jotakin ryssäksi.
Remsu vastasi kysymykseen ja ovi aukeni heti. Edessämme seisoi vänrikki
Tupuljeff ylisillään ja ladattu pistooli kädessä.
»Mitä te tahdotte?»
»Sanomme asiamme ainoastaan sisällä.»
Vänrikki viittasi meille ja me Remsun kanssa seurasimme häntä. Ilmeisesti hän oli ehtinyt huomata miehemme, sillä hän käyttäytyi koko lailla ystävällisemmin uudelleen tiedustellessaan asiaamme.
Remsu tulkitsi tulomme tarkoituksen. Niin ja niin olivat nyt
Suomenmaassa asiat.
Mutta — vänrikkipä ei ollutkaan niin halukas antautumaan. Hän selitti, että hänen sotilasvalansa velvoitti häntä puolustautumaan viimeiseen veripisaraan saakka.
Minua alkoi jo hiostuttaa. Mitähän, jos vetäytyisimme taitavasti pois —? Mutta — olimme jo ottaneet ratkaisevan askeleen eikä meidän auttanut perääntyä.
Silloin muistui mieleeni keisari Napoleon. Hänhän oli useasti pelastanut tilanteen puhumalla mielikuvitukselle. Olin jälleen rauhallinen; tunsin seisovani tutulla maaperällä: suurten, historiallisten henkilöiden seurassa. Ja minä tein kuten Napoleon I: — minä puhuin herra vänrikin mielikuvitukselle.
Tiesikö hän, kuinka monta meitä oli? Sataviisikymmentä miestä ja mukana yksi eilen illalla Ruotsista tuotu konekivääri. (Minä en ollut sellaista edes unissani nähnyt!) Joukossamme oli viisikymmentä Saksan jääkäriä, jotka olivat luvanneet sielunsa paholaiselle, jollei ryssiltä aseet heltiäisi. Minä annoin viisi minuuttia ajatuksen aikaa.