Otin kellon käteeni ja jätin vänrikin miettimään. Hän punoi viiksiään ja näytti hermostuneelta. Useampaan kertaan kuulin hänen sanovan: »tolsnos, tolsnos». (Jälkeenpäin kuulin Remsulta, että se merkitsi velvollisuutta.)
Oli kulunut minuutti, kun vänrikki teki hermostuneen liikkeen ja soitti. Viereisestä huoneesta tuli esiin partainen ryssä, jolle vänrikki sanoi jotakin. Remsu tulkitsi hänen komentaneen vääpelin paikalle.
Kului minuutti, ennenkuin vääpeli saapui. Vänrikki selitti hänelle tilanteen. Vääpeli löi kantapäitä yhteen ja hävisi.
»Minne kiväärit on koottava?»
»Kasarmin pääportaiden eteen yhteen läjään.» Kello oli kuusi minuuttia yli puoli yhden, kun vänrikki selitti kaiken olevan kunnossa. Annoimme käskyn, ettei hän sotilaineen saanut puoleen tuntiin näyttäytyä. Muussa tapauksessa emme vastaisi seurauksista. Jääkärit olivat uhanneet muuten ampua jokaisen. Nyt he pääsisivät hengissä. Vänrikki suostui tähän ja me poistuimme.
Mutta suuri oli hämmästyksemme, kun ulostultuamme emme tavanneet ainoatakaan miestä. Nämä raukat olivat pötkineet pakoon, sillä aikaa kuin me Remsun kanssa olimme neuvottelemassa. Meille tuli hätä käteen. Mitä jos vänrikki tulisi perässämme katsomaan, montako meitä oli. Silloin olisimme hukassa.
Annoin Remsulle määräyksen mennä naapurista noutamaan hevosta. Kiväärit oli saatava korjuuseen, ennenkuin ryssät huomaisivat kepposemme.
Remsu lähti ja minä jäin vartioimaan aarretta. Rintani paisui onnesta ja tyytyväisyydestä. Olinhan yksin riisunut viisikymmentä vihollista aseista! Se oli varallakin yhtä suuri sankariteko kuin Leonidaan Thermopyleen vuorisolassa.
Remsu toi hevosen. Kiireen vilkkaa lastasimme kiväärit rekeen ja ajoimme kuorman minun asuntooni. Suuri oli Santran hämmästys kuullessaan, minkä urotyön minä olin suorittanut.
Seuraavana päivänä levisi tieto tapahtumasta kylälle. Minua kiitettiin ja ylistettiin. Kunnan esimies tuli kutsumaan minua palokunnantalolla illalla pidettävään kokoukseen. Minä lähdin.