Nyt alkoivat säännölliset sotatoimenpiteet. Jääkärit olivat saaneet tietää, että punaiset aikoivat yrittää valkoisten selkään Venäjältä käsin. Siksi koottiin joukkoja itärajalle. Tämä n.s. koillinen rintama muodostui siis vihollisen pidättämiseksi rajan takana. Minun ei kai tarvinne mainita, että olin ensimmäisiä ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi.
Muistan hyvin sen päivän, jolloin joukkomme lähti. Minä astelin ensimmäisten rivissä ja heilutin nenäliinaa Santralle, joka pojan kanssa viittoili meille jäähyväisiä. Vuolaat vedet valuivat hänen poskiaan pitkin ja minun täytyi koota koko sotilaskuraasini, etten myös puhjennut kyyneliin. En aavistanut sillä hetkellä, etten näkisi poikaani enää.
Tältä ajalta ei minulla ole juuri hauskoja muistoja. En tarkoita, etten olisi ilomielin ottanut osaa taisteluihin, en. Ensimmäinen olin ryntäämään ja viimeinen perääntymään. Mutta tarkoitan sitä, ettei kapteeni Vanamo osoittautunut tehtävänsä tasalla olevaksi mieheksi. Tietysti hän tunsi sotataitoa jonkun verran paremmin kuin minä; olihan hän käynyt koulua Saksassa. Näistä asioista riitelimmekin verrattain vähän. Mutta eteläsuomalaisena hän ei tuntenut peräpohjolaisen kansan luonnetta. Hän halusi istuttaa meihin sotakurin rautaisella kädellä, mutta se ei noitten suurten kiveliöiden keskellä menestynyt. Kapteeni Vanamo oli kuningas Rehabeamin kaltainen, josta Raamattu kertoo. Sen sijaan että olisi huojentanut isänsä hallitusiestä, teki hän sen raskaammaksi. Ja sen sijaan että isä Salomo kuritti alamaisiaan ruoskilla, kuritti poika skorpioneilla. Sellainen oli kapteeni Vanamokin. Pienimmästäkin hairahduksesta hän rankaisi miehiä. Hänen nimekseen olisi paljon paremmin sopinut »Nokkonen».
Meille sattui heti alussa ankaria yhteenottoja. Vaikk’en ollutkaan kuin joukkuepäällikkö, uskalsin sanoa häntä vastaan. Hän ihan kähisi raivosta ja monta kertaa piti läheltä, ettei hän minua lyönyt. Se olikin hänen onnekseen, sillä olisipa hän vain kerrankin koskenut minuun vaikka märällä sormellaan, hän yksinkertaisesti olisi lakannut olemasta. Minä en sano enempää, sillä sappeni kiehuu tätä kirjoittaessanikin.
Seurauksena tällaisesta taitamattomasta suhtautumisesta miehistöön oli, että rynnäköt onnistuivat huonosti. Peräpohjolainen on sellaista visaa, ettei häntä taivuta kuka tahansa. Mutta — jos hän rakastaa esimiestään, menee hän hattua heiluttaen hänen edestään kuolemaan. Olisinpa minä vain saanut johtaa! Olen varma, että Suomen historian lehdiltä luettaisiin monta kaunista sankaritekoa, jotka nyt ovat jääneet tekemättä. Minä olisin muutaman viikon perästä seisonut Aleksandrowskin porteilla, sen sijaan että nyt nuhjailimme rajalla, härsyttäen punaisia epäonnistuneilla partioretkillä. Mutta niinhän on tässä matoisessa maailmassa, etteivät todelliset kyvyt koskaan pääse esille. Epäpätevyyden palvelusta kaikkialla, mihin vain katseensa luokaan.
Alkukesään saakka saimme vartioida rajaa. Muualla armaassa isänmaassamme vallitsi jo rauha, mutta me makasimme partiossa koillisella rintamalla. Loppuihan kuitenkin meidänkin sotaretkemme vihdoin.
Kun palasimme Ristiniemelle, oli moni toveri riveistämme poissa. He olivat jääneet rajalle todistamaan, että suomalainen osaa kuolla uskollisena isänmaan laeille.
Meidän kodissamme vallitsi murhe. Poikamme, josta minä olin odottanut nimeni kantajaa, oli sotaretken aikana kuollut. Tapasin Santran lohduttomana. Meidän kyyneleemme sekaantuivat toistensa kanssa. Sellaista on elämä.
Sydän surua täynnä oli minun otettava osaa kirkonkylässä toimeenpantavaan suureen paraatiin. Pidettiin jumalanpalvelus paljaan taivaan alla. Mahtavana vyöryi ilmoille »Jumala ompi linnamme». Mutta siihen virteen ei yhtynyt Aadam Kuuskosken juhlallinen ääni. Elämä tuntui liian raskaalta.
Suuresti ei minua myöskään liikuttanut juhlallisuuden huippukohta: kunniamerkkien jako. Minun nimeni huudettiin ensimmäisenä. Kapteeni Vanamo kiinnitti rintaani Vapauden ristin. Minun aatokseni matkailivat muilla mailla. Seisoin joukossa kuin vieras, joka ei ymmärrä maan kieltä. Ja kun väkijoukko kohotti ilmoille huudon: »Eläköön Pohjolan Mannerheim!» ei sekään minua liikuttanut. Ainoastaan hetkeksi värähti sydämeni, kun ajattelin, että Yrjö-poikani katselee taivaan korkeudesta, kuinka hänen isäänsä maan päällä juhlitaan. Se nostatti silmääni kyyneleen. Muu kaikki oli minulle täysin vierasta.