No niin — tämän alkufanfaarin jälkeen voinkin tyyntyä taas ja ruveta jatkamaan elämäkertaani, joka (elämäni) on
niin täynnä ollut kiviä ja kannonpökkelöitä ja okaita ja piikkiä, unettomia öitä.
Mutta — mitäs niistä. Kun mies on kerran saanut ratsun itse taivahan tallista, hän karahuttelee sillä pitkin pilvien reunoja ja hänen päätänsä huumaa avaruuksien mahtava hymni! Mainen kulta ja kunnia on vähäarvoista. Hänen rikkautensa on siinä, että hän tuntee povessaan pyhän tulen, tuon sydämen Vestan temppelin ikuisen liesivalkean, — Vestan temppelin, jonka
papitar on Runotar.
Niin — vapaussodan loputtua olin vakavasti päättänyt antautua runoilijan pyhään ja korkeaan ammattiin. Olin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, joten arvelin, ettei se ollut liian aikaista. Tosin tiesin, että maallisen toimeentuloni taivas uhkasi sen kautta vetäytyä synkkiin pilviin ja reikäleipä muuttua vain paljaaksi reiäksi. Mutta — kun tuota viimeksimainittua seikkaa ajattelin, niin — tyhjästähän kerran maailmakin luotiin. Miksi en minä siis runoilijana voinut aloittaa tyhjästä ja vähitellen luoda vaatimattoman toimeentulon itselleni ja vaimolleni, kun minulla vielä oli apunani tämän näppärät sormet, jotka vielä vanhoillaankin soittelivat sukkulalla alkusoittoa oopperaan »Jokapäiväinen leipä». Santra oli nim. erinomainen kankuri ja pitäjän rouvat ja emännät kantoivat hänelle kuormittain kudottavaa.
Vaimoni suuttui, kun ilmoitin hänelle päätökseni.
»Vai se nyt vielä puuttuisi! Ensin sinä ravaat kaikki maailman sotatantereet ja sitten — runoilijaksi! Oletko tullut juuri rutihulluksi, vai mikä on päähäsi mennyt? Pyh kaikkea! Kun olisi kurauttaa, sanon minä!»
Totesin, että minun vaimoni oli sangen proosallinen ihminen.
Mutta — minä olin kerta saanut ideasta kiinni enkä aikonut antaa perään. Todistin hänelle runoilijan suuren tehtävän.
»Ajattelepas… valistaa kansaa, herättää nukkuvia, antaa aatteita aatteista köyhälle ihmiskunnalle. Eikö se ole suurta?»