En muista enää, mitä hän siihen vastasi. Sen vain muistan, että hän lopulta turvautui naisten viimeiseen keinoon: rupesi itkemään.
»Ilmankin tässä tahtoo köyhyys kapista ja sinä hulluttelet kaikenmoista.»
Minä lohdutin häntä. Lupasin elää kertasyönnillä päivässä, jos vain saisin omistautua rakkaille runottarilleni.
»Mikset sinä saa, rakas ukkoseni, jos vain pystymme edes tuon kertasyönnin ansaitsemaan. Mutta sinä olet taaskin ajatellut vain itseäsi, niinkuin miehet tavallisesti tekevät. Minun syöntini olet jättänyt laskuista pois.»
Otin häntä kaulasta ja vakuutin, että olin hänen kohdalleen merkinnyt täydet ateriat.
Santra hymyili.
»Sinä olet ihmeellinen mies, Aatami. Tiedätkö, että juuri tuollaisena hössöttäjänä pidän sinusta kaikkein enimmän.»
Kyyneleet kohosivat silmiini. Kerrankin oli Santra nähnyt sydämeeni.
Me suutelimme toisiamme ja sillä oli se asia päätetty.
Meillä oli pieni mökki, jonka poliisina ollessani olin hankkinut. Sitäpaitsi omistimme lehmän. Säästöt olivat tosin huvenneet, kun viimeiset kuukauteni olivat kuluneet rintamalla. Komendantin virkakaan ei ollut tuottanut muuta kuin kunniaa eikä siitä — niinkuin tietty, — ole suuhun pantavaksi. Mutta sittenkin olin toivorikas. Runouden kultaiselta taivaalta tuikki niin monta kirkasta tähteä, että päätökseni vain lujittui.