Läksin opettajan luo. Olin päättänyt sanoutua irti tarkastajanvirasta. Uljas Kunnas, jo seitsemääkymmentä lähentelevä, ihmetteli, mikä minulle nyt oli tullut. Mutta minä olin salaperäinen kuin silmänkääntäjä markkinoilla. Naureskelin vain ja sanoin, että »aikapa näyttää». Olin elämän varrella oppinut varovaiseksi. Sitäpaitsi tiesin, ettei opettaja runoudesta paljon ymmärtänyt.
Hän kertoi vakuutusyhtiön olleen minuun erittäin tyytyväisen. Ei milloinkaan ennen oltu Perä-Pohjolassa niin paljon vakuutuksia otettu kuin minun aikanani. Olin lyönyt laudalta hänetkin, opettajan. Mutta tuo tunnustus ei nyt korviani hivellyt. Päätökseni oli horjumaton. Aioin ensi tilassa kirjoittaa yhtiölle ja pyytää eroa.
»Sinä olet yllätyksien mies, Aatami. Se minun täytyy sanoa.»
Näin noissa opettajan sanoissa ennustuksen: kukaties piankin tulisin yllättämään maailmaa.
Otin jäähyväiset ja palasin kotia. Kirjoitin jo saman päivän postiin vakuutusyhtiölle ja pyysin eroa. Sitten otin rakkaat runoni esille.
Niitä oli vuosien varsilla ennättänyt kerääntyä kokonainen matkalaukullinen. Joukossa oli m.m. kokoelma nimeltä »Rippeitä», joka käsitti neljäsataa runoa. Ainehistoa minulta ei siis puuttunut.
Ensimmäinen työni oli ruveta sitä järjestämään. Vuosien kuluessa olin tullut kirjoittaneeksi melkein kaikilta ihmiselämän aloilta. Siellä oli isänmaallisia runoja, oli rakkausrunoja ja romansseja. Oli tilapäisrunoja suuret joukot, niinkuin esim. »Kauppias Komulaisen täyttäessä 50 vuotta», »Palokunnantalon vihkiäiset», »Hymni lämmityslaitoksen saannin johdosta kotiseurakuntani kirkkoon» y.m. Varsin lukuisat olivat tukkilaislaulut, sillä niillähän minä oikeastaan olin aloittanut runoilijakutsumukseni, vaikka silloin vielä elelinkin »viheriän oksan» varassa. Erikoisella liikutuksella katselin tuota pientä pätkää, jonka nimi oli »Hei juuma jullaa», ja jonka syntymisestä oli kulunut kohta kolmisenkymmentä vuotta. Olinpa joskus hurjalla päällä ollessani sepittänyt juomalaulujakin, joissa ylistelin »pehmoista pohmeloa» ja »isä Bakkuksen ihravatsaa sekä verenpunaisia poskia». Sotalaulut muodostivat oman kaartinsa. Niiden joukossa oli monta mahtavaa hymniä, kuten »Öinen taistelu», »Meno Russakkajoen yli», »Kalman kaarti» y.m. Minulla oli siis ainehistoa useampaan kuin yhteen teokseen.
Päätin julkaista sekalaisen kokoelman, joka aiheittensa puolesta olisi mahdollisimman edustava. Sain siten seulotuksi kokoon sataviisikymmentä runoa, joille annoin yhteiseksi nimeksi »Runoryijy», koska arvelin tällaisen, hiukan harvinaisen nimen erikoisesti herättävän kirjallisuutta harrastavan yleisön mielenkiintoa. Sitäpaitsi vastasi nimi minun mielestäni erinomaisesti kokoelman sisältöä. Sehän oli kirjava kuin suomalaisten vanhat seinäryijyt. Jaoin teoksen viiteen osaan seuraavalla tavalla:
I. Pohjakuvioita.
II. Elämän ornamentteja.
III. Värit yhtyvät ylvään karkelon.
IV. Elämän tanhu.
V. Loppuvinjettejä.
Ensimmäiseen osaan kokosin kaikki sellaiset runot, jotka parhaiten kuvastivat käänteentekeviä tapauksia ihmiselämässä. Siten tuli tähän osastoon kuulumaan »Luominen», jossa kuvailin omaa maailmaantuloani. »Syntiinlankeemuksessa» kerroin helkkyvin rytmein tuosta onnettomasta juopottelukohtauksesta kansakouluajaltani. »Paratiisista karkoitus» kuvasi erottamistani koulusta ja »Otsasi hiessä»-nimisessä runossa lauloin iskevin tahdein työn ankaruutta ja sen tuottamaa tyydytystä.