[Murkku = usva, sumu.]
»Tule, katsele kuusia kunnaillaan!
Niinkuin alabasteripylväät
ne seisovat vihreissä viitoissaan.
On taustana tunturit ylväät.»
Tämä luonnosta ja maisemista, joihin minun runossani mahtuu verrattomasti enemmän kuin »yötön yö» ja »revontulten loimut». Minä johdatan lukijan tutustumaan myös itse kansaan, tuohon vankkarakenteiseen ja jäyheään, joka monien miespolvien aikana on taistellut hallan ja pakkasen kanssa. Sillä ei ole ollut aikaa vaipua »vienohon haaveiluun», sillä sen on ollut otettava leipänsä kymmenestä kynnestä. Tämän kansan sitkeyttä ja sankaruutta minä runossani ylistän:
»Peräkkäin meni vuosia viisi ja kuus, kun vieraili halmeilla halla. Mut Pohjolan kansa kuin its' totisuus käy tuikkivain tähtien alla.»
Mutta — vaikka runossani annankin täyden tunnustuksen Perä-Pohjolan uljaalle talonpojalle, hänen työlleen ja ahkeruudelleen, olen siitä huolimatta arvostellut oloja, joissa hän elää ja jotka ovat hänen luomiaan. Sillä minä otan runoilijan kutsumuksen niin korkealta kannalta, että katson hänen velvollisuudekseen sanoa totuuden, vaikkapa se ei ihmisiä miellyttäisikään. Kuten tarkastava nimismies kuljen siis läpi tuon pohjoisen maakunnan kievarit, tutkin sängyt ja sänkyjen alustat, ja saapa ensikertalainen Etelä-Suomen neitonen osakseen jatkamattoman sympatiani, kun lude häiritsee hänen yörauhaansa.
»Jos Pohjolan maisemat matkustajan lumoketjuunsa kiinteesti saarti, veron kievariss' onnesta kalleimman jo maksatti »yön punakaarti».
Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selostamaan koko runoa. Jos joskus rupeaisivat raikkaammat tuulet puhaltelemaan Suomen kirjallisuuden vainiolla, saataisiin myös »Perä-Pohjola» julkisuuteen, ja silloin saisi Suomen kansa ihmeekseen havaita, että sen keskuudessa on kerran elänyt todellinen runoilija.
Mutta vielä ei meillä ole se aika. Se viipyy kuin tuhatvuotinen valtakunta, jota ihmiskunta kaihomielin odottaa. Nyt hallitsevat vielä »klikit» ja »koulukunnat», niinkuin ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä sanoo, ja hän tuntee hiukan niitä piirejä. Meillä eletään tässä maassa vielä muoto-orjuuden surullista aikakautta, jolloin hehkuva henki iestetään palvelemaan yleistä makusuuntaa. Meillä ollaan tuollaisia hiljaisia maatiaiseläjiä, jotka tulevat toimeen vaivaisilla kievarikaakeilla. Mitä he ymmärtävät jalorotuisesta juoksijasta? He ostivat kerran tyhmyydessään sellaisen ja se pakana potki palasiksi ensimmäiset kiesit, joiden eteen se valjastettiin. Pois siis sellaiset!
Tämänkaltaisen surullisen kuvan antaa se yleiskatsaus, jonka Suomen kirjallisiin oloihin luomme. Vain siivoja kievarikoneja, jotka hölkkäävät hollitaipaleensa ja saavat matkan päähän päästyään appeensa — valtion kirjailijaeläkkeen. Taikka sitten siroja sirkusratsuja, joiden seljästä neiti Muoti hieno piiska kädessä näyttää käsiään taputtavalle yleisölle hauskoja temppujaan. Mutta voi kauhistus, jos jollekin näistä ratsurievuista sattuu sellainen vastoinkäyminen, että se luonnollisen tarpeensa pakotuksesta pyörähyttää hiekoitetulle areenalle pari, kolme höyryävää palleroa! Mikä hälinä, mikä sihinä! Fyi! Heti on paikalla joku hienosäärisistä sirkusrengeistä, joka luudan ja kihvelin avulla muutamassa silmänräpäyksessä hävittää nuo realistiset merkit ja järjestys on palautettu. Hajuvesipullot tosin heiluvat vielä hetken ja pitsireunaiset nenäliinat tekevät kauniita kaarroksiaan. Ja tuo onneton »Rosinante» saa hienosta piiskansiimasta pari, kolme läimäystä lautasilleen.
Voi teitä, te kirjallisen maailman palleroiden kerääjät! Teidän virkanne on viedä syrjään se tavara, joka höystäisi tätä yksipuolisen viljelyssuunnan liiaksi laihduttamaa kirjallista peltoa. Mitä auttavat keinotekoiset lannoitusaineet, teidän n.s. realisminne, sadisminne ja masorkisminne? Minä, Aatami Kuuskoski, sanon teille suoraan, että teidän voimakkainkin realisminne kalpenee sen realismin rinnalla, jota minä olen kirjallisuudessa viljellyt. Ja juuri tämän vuoksi minut giljotineerataan.