Kolmisen viikkoa elin tuskallisessa odotuksessa. Kävin joka päivä postissa, mutta sitä kirjettä, jota odottelin, ei vain kuulunut.
Kunnes muutamana aamuna postineiti ojensi minulle hymyillen kuittilomakkeen ja kehoitti kuittaamaan.
Minä hölmistyin. Mitähän tämä merkitsi? Oliko kustantaja lähettänyt tekijäpalkkion jo etukäteen?
Vaikka tuosta hetkestä on jo kulunut useita vuosia, vapisee kynäni vieläkin, kun sitä muistelen. Ei ollut puhettakaan tekijäpalkkiosta, vaan kustantaja lähetti yksinkertaisesti käsikirjoitukseni — takaisin.
Minä ihmettelen, että vielä yleensä elän ja että olen tuon tapauksen jälkeen kyennyt passittamaan niin monta roistoa lukkojen taakse. Mistä olen saanut sen voiman, sen elämäntarmon?
Ihmettelen, että olen pystynyt kirjoittamaan pitkiä pöytäkirjoja ja pro memorioita käräjäjutuista — asiapapereita, joista esimiehiltäni olen saanut yksimielisen tunnustuksen. »Sellainen sujuva tyyli!» Mutta silloin — viisi vuotta takaperin — ei tyyli kelvannut.
Minä ihmettelen, että olen yleensä voinut nauraa ja leikkiä laskea, että minua vieläkin pidetään maailman hauskimpana seuramiehenä, jonka tuttavuudesta suuretkin herrat ovat ylpeitä. Ihmettelen sitä, että olen tuon tapauksen jälkeen vielä voinut kirjoittaa runoja ja kirjoittaa paljon.
Se johtuu siitä, että minä sittenkin olen runoilijaksi syntynyt, vaikka kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtaja murskasikin minut tuona kirkkaana syyskuun aamuna viisi vuotta sitten.
Käsikirjoitusta seurasi kirje, joka vieläkin on tallella pöytälaatikossani. Minä säilytän sitä tulevia aikoja varten, jotta jälkimaailma saisi nähdä, minkälaisia kustantajia Suomenmaassa eli ja vaikutti anno Domini 1918.
Mitäpä kirjoitti tuo oppinut herra?