Istahdin jokiahteelle muutaman pajupensaan siimekseen, joka oli minulle suonut monta kohtausta rakkaan Runottaren kanssa, ja tuossa muistojen paikassa avasin kolkon kirjeen.
»… En voi kieltää, etteikö Teillä olisi taipumuksia…. (»Niitä, niitähän minulla juuri onkin!» huusi ääni sisässäni.)… mutta muoto on vielä kovin kömpelö ja haparoiva, niinkuin itsekin tulette huomaamaan, kunhan tyynesti tarkastelette… (»En koskaan, en koskaan!») Sitäpaitsi ovat muutamat aiheenne — kuinka sanoisin… (»Niin… siinäpä se on!»)… kovin arkipäiväisiä… (»Ohhoo, hyvä herra! Runoilija kirjoittaa vaikka tikusta!»)… jotenka j.n.e.»
Hyvä! Erittäin hyvä! Yksi seikka, josta olen kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajalle ikuisesti kiitollinen, on se, että hän sai minut sinä hetkenä suuttumaan, hirmuisesti suuttumaan. Minussa heräsi »Vahva-Kuuskoski» henkiin. Hyppäsin pystyyn, tartuin kiveen, jolla olin istunut (se painoi ainakin viisikymmentä kiloa), nostin sen ilmaan ja paiskasin jokeen. Se putosi mahtavalla pauhinalla ja lennätti suunnattoman vesiryöpyn ilmoille. »Siinä meni sinun runoutesi valtaistuin», vilahti päässäni kuumeinen ajatus. Menköön! Tällä pojalla oli vara pystyttää uusia, jos niikseen tuli!
Tyynnyin vähitellen ja tutkin kirjettä tarkemmin. Ja kuta kauemmin tutkin, sitä kylmemmäksi kävin, kunnes lopulta kajahutin taivaalle valtavan naurun.
Voi tuhannen tulimmaista! Voi sun seitsemän seppää, mikä hurskas yksinkertaisuus! Vai liian voimakkaita! Sitäkö kustantaja pelkäsi? Mitä tulisi maanviljelyksestä, jollei talonpoika voisi kulkea lantatunkion ohi oksentamatta? Miten kävisi etikan valmistuksen, jollei tehtailija voisi tottua tehtaansa kirpeään tuoksuun? Ja kuinka sodittaisiin maailmassa, jos sotajoukot pyörtyisivät ruudin hajusta? Vai nenäliina suun edessä! (Suun kauttako se herra hengitti?) Sitähän minä juuri olin tarkoittanutkin. Väkevää kuin pikiöljy ja paksua kuin terva! Muuten ei Suomen runopurren ollut yrittämistäkään ulapoille, Koska se oli liian kauan maannut rantatörmällä ja vuoti, vuoti armottomasti, herrojen kirjailijoiden paikkaillessa sitä kiinnelaastarilla.
Minä olin tarjoutunut purren korjaajaksi, mutta minua ei huolittu.
En muista, kauanko olin tuossa jokiahteella istunut, kun Santra saapui paikalle. Hän oli lähtenyt minua hakemaan. Oi, nainen, sinä miehen lohdutukseksi annettu! Sinun povesi on se polstari, johon haavoittunut uros kasvonsa kätkee, kun maailma häntä potkii ja pahoinpitelee. Siinä Santran rinnoilla itkin verisen tuskani suolaisen karvaiksi kyyneleiksi ja sinä hetkenä minä ymmärsin Eevan luomisen.
Kerroin Santralle kaikki ja ojensin hänelle kirjeen. Hän luki sen tyyneesti, ihmeteltävän tyyneesti. Hänen huulensa vain kalpenivat hiukan, — nuo huulet, joita olin niin monta kertaa suudellut.
Hän levitti sylinsä ja minä heittäysin siihen. Siinä jokiahteella rakkaan Ison Väylän varrella minä makasin pää painettuna vaimoni syliin ja itkin kuin lapsi, minä harmaapäinen mies, — itkin polttavan tuskani pois. Ja kuta kauemmin itkin, sitä kevyemmäksi tunsin oloni. Paanne rinnan alla suli kuin lumikinos jokiäyräältä kevätauringon sitä lämmittäessä. Ja minä nousin kirkastunein katsein.
Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun riemuni, joka on tulvinut kuin omat vetesi keväällä jäänlähdön aikana! Iso Väylä! Sinä olet nähnyt minun tuskani, joka on ollut syvä kuin kadotuksen kuilu, mutta josta olen noussut ylös uusin voimin, selkein otsin ja katse käännettynä kohti korkeutta, missä ikuinen Tuomari asuu!