Iso Väylä! Sinun kasvojesi edessä ja ylläsi kaartuvan sinitaivaan alla, molempia rantojasi vartioivien ikivihreiden kuusten seisoessa todistajina olen vannonut pyhän valan:
»Ma laulan Pohjolasta,» jos kussa kuljenkin, sen koskein kohinasta, tuiskuista tunturin. Ja jollen Sua laula, ylistä ylväästi, niin katketkoon mun kaula ja kielen kantaki!
Tämän runopukuisen valan minä vannoin tuona hetkenä seisoessani Ison Väylän rannalla, hyljätty »Runoryijy» toisessa ja rakas Santrani toisessa kainalossani. Ja luulenpa, että sinä hetkenä katselivat meitä lempeästi taivaan enkelit ja että itse Isä Jumalankin silmät olivat kyynelissä.
Sitten käännyin Santran puoleen ja sanoin hellällä äänellä: »Santra, tule kotiin. Minun suuntani on sama kuin ennenkin: Minä kirjoittelen.»
Johon vaimoni vienosti hymyillen vastasi: »Kirjoittele sinä vain, Aatami, kukapa sinua pystyy siitä kieltämään. Eihän sinun ole pakko lähetellä niitä alas.»
Asia oli päätetty. Minä jatkaisin runoilijakutsumustani siitä huolimatta, ettei minua oltu hyväksytty virallisten laulajien joukkoon. Päätin, etten enää vaivaisi kustantajia käsikirjoituksillani. Se oli minun mielestäni helmien heittämistä sikojen eteen.
Tätä lupausta en kuitenkaan jaksanut pitää. Olin liian heikko. Muutaman viikon kuluttua rupesi maailman kunnia minua taas houkuttelemaan ja minä lähetin runokokoelmani toiselle kustantajalle. Tein sen kuitenkin nyt paljoa tyynemmällä mielellä; en toivonut suuria enää. Muutaman viikon kuluttua sain teokseni takaisin kohteliaan kirjeen seuraamana, jossa kustantaja kehoitti minua kääntymään proosan alalle, koska kykyni kaikesta päättäen viittasivat sinnepäin. »Vai niin», sanoin minä ja annoin »Runoryijyn» tehdä kiertomatkan kaikkien kustantajien luona, mutta samoilla tuloksilla. Jokaista palautusta seurasi kirje asianomaiselta kustannusliikkeen johtajalta. Yksi oli yhtä, toinen toista mieltä. Mutta — jos kokoaisin eri kirjeissä annetut tunnustukset yhteen, olisin Suomen monipuolisin kirjailija ja voisin hyvin tulla ehdolle Nobel-palkinnon jaossa. Niin eri suuntiin kävivät kysymyksessäolevat arvostelut. Mutta yhdessä asiassa olivat kaikki yhtä mieltä: kirjaa he eivät voineet painattaa.
Olkoon! Tarvitsiko todella kaikkia painattaakaan? Eikö moni runokokoelma maattuaan pöytälaatikossa kymmenet vuodet ollut kuitenkin lopulta kaivanut itselleen reiän sieltä ulos ja jonakin kauniina päivänä häikäissyt maailmaa säkenöivillä säkeillään? Joskin tämä tavallisesti tapahtui vasta asianomaisen runoilijan kuoleman jälkeen, niin se kuului maailman menoon ja siihen oli pakko alistua. Vasta jälkimaailma oli antava hyvityksen. Niin tulisivat syntymättömät sukupolvet kerran antamaan tunnustuksen Aatami Kuuskoskellekin ja ylistämään häntä siitä, että hän runoillaan oli pystyttänyt Suomen kansan keskuuteen henkisen kauneuden kodin, jossa runouden nektari ja ambrosia olivat kaikille tarjona.
No niin — minulla oli toki lämmin vuode ja riittävät polttopuut epäonnistumisestani huolimatta, — realiteetteja, jotka puuttuivat niin monelta runoilijalta. Päähuoli oli vain leivästä. Mutta siitäkin pulasta selviydyttiin pikemmin kuin osasimme Santran kanssa aavistaakaan.