MINUSTA TULEE KIERTÄVÄ KONSULENTTI, MUTTA SAAN TOIMINTANI LOPUTTUA RUNOILIJAN NIMEN.
Samoihin aikoihin kuin sain »Runoryijyni» takaisin, kuoli vanha opettajani ja isällinen ystäväni Uljas Kunnas. Olin iloinen siitä, ettei hän ehtinyt saada kuulla vastoinkäymisestäni, sillä ennemmin taikka myöhemmin olisin minä sen hänelle kuitenkin kertonut. Nyt iloitsin siitä, että hän oli saanut rauhassa ummistaa silmänsä minun huolteni synkistyttämättä hänen viimeisiä hetkiään.
Hautajaiset muodostuivat juhlallisiksi. Niihin otti osaa melkein koko pitäjä, sillä opettaja Kunnas oli palvellut seurakuntaa viisikymmentä vuotta ja saavuttanut yleisen kunnioituksen. Kirkkoherra Hillbinger nuorempi siunasi haudan, puhuen vainajan muistolle. Vanha Hasael-rovasti oli puolikymmentä vuotta sitten kuollut ja hänen poikansa Odo oli valittu kirkkoherraksi hänen jälkeensä. Minä kuuntelin tarkkaavaisesti, mitä Odo-pappi puhui ja tein sen havainnon — jonka olin tehnyt jo niin monta kertaa ennen — ettei hän vetänyt vertoja isälleen. Hän liukui sangen pintapuolisesti ohi opettajan monien ansioiden, kohdistaen puheensa etupäässä siihen uskollisuuteen, jota vainaja oli toiminnassaan osoittanut.
Minä olin nim. kirjoittanut runon, jonka olin päättänyt haudalla lukea. Siinä minä runouden runsaskätisyydellä ylistin opettaja-vainajan monipuolisia avuja, mikä minun mielestäni oli paikallaan, koska Uljas Kunnas oli todella ollut harvinainen ilmiö paikkakunnalla. (Rakkaat runottaret eivät siis olleet minua hyljänneet, vaikka kustantajat olivatkin, — seikka, joka vääjäämättömästi osoittaa, keiden puolta nuo lahjomattomat aina pitävät.)
Kun siis hautakumpu oli luotu umpeen (johon vakavaan toimitukseen minäkin osaltani otin osaa) ja seppeleet laskettu, vedin povestani paperin, rykäisin kuuluvasti, paljastin pääni ja astuin kummun ääreen.
Loin katseeni yli monisataisen saattojoukon, joka jännityksellä odotti, mitä minulla olisi sanomista. Sitten aloitin kaikuvalla äänellä:
»Arvoisat läsnäolijat! Tämä vainaja, jonka kummun olemme juuri peittäneet ja kukilla koristaneet, oli siksi harvinainen mies, ettei liene liikaa, jos hänen haudalleen lasketaan runoseppelekin. Vainajan entisenä oppilaana olen tällaisen seppeleen solminut. Minun suotanee se nyt tässä esittää?»
Kukaan ei luonnollisesti vastannut mitään (niinkuin oli sopivaakin) ja minä rykäisten pari kertaa kaikuvasti aloitin:
Sankarisielu.
Runo opettaja Uljas Kunnaan muistolle, kirjoittanut Aatami Kuuskoski.