Ei yksin mailman tappotanterilla, miss' tykit jyskää, pyssyt paukkuvat, ei yksin mailla kuolon kattamilla, miss' Tuonen harmaat hallit haukkuvat vain osoiteta suurta sankaruutta. Myös rauhan työssä miehen kuntoisuutta kysytään, katsotaan ja kaivataan.
Kun täällä torkuttiin ja maailmasta ei ollut kellään aavistustakaan, sai tänne mies kuin taiston tuoksinasta ja avas meille ovet Onnelaan, niin — Onnelahan opin, valistuksen, kun tunsimme vain kirkon katkismuksen. Nimensä säilyy aikakautten taa.
Hän opettaja oli mailman parhain,
sen tunnustuksen meiltä hän nyt saa.
Jos saimme luokseen myöhään taikka varhain,
hän meille näytti tiedon sukkulaa,
se kuinka elon kangaspuissa puikkii.
Siks meille nyt, ah, onnen tähti tuikkii:
Me tiedon puusta söimme vahvasti.
Hän meille näytti, kuinka pellot kasvaa, jos vuoroviljelystä vuovataan. Hän meille näytti, kuinka paljon rasvaa tuo maito, jos se separeerataan. Hän vakuutukset hengen, omaisuuden otatti meillä, avas elon uuden näin säästäväiseen, hyvään elämään.
Hän poissa on. Portilla kolkuttaapi nyt taivahan: »Kai sisään tulla saan?» Jos milloinkaan, niin nytpä luvan saapi patistaa Pyhä Pietar' avaamaan. »Ken siellä?» »Tää on opettaja Kunnas.» »Vai niin. Mut onko sulla taivaan lunnas?» »Se työni on, mi jälkeheni jäi!»
Astuin syrjään hautakummun äärestä ja rupesin tarkkailemaan, minkä vaikutuksen runoni oli läsnäolijoihin tehnyt. Huomasin Odo-papin otsalla synkän pilven. Minua uhkasi siis ukonilma siltä taholta.
Ajattelin jo hiipiä tieheni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä häpesin. Minäkö, joka äsken olin ylistänyt sankarisielua, vetäytyisin raukkana syrjään vaaran uhatessa, — olkoonpa, että tuo vaara uhkasi niinkin arvovaltaiselta taholta kuin kirkkoherra Odo Hillbingerin. Minä siis jäin ja rupesin miettimään, mikä kohta runostani oli saanut hänen korkeastioppineen otsansa rypistymään.
Olin vanna, että se oli tuo kohta, jossa puhuttiin kirkon katkismuksesta. Mutta siinä erehdyin. Se olikin runoni viime värssy.
Kun olimme poistumassa hautuumaalta, viittasi kirkkoherra minulle ja vei syrjään. Välillämme syntyi seuraava keskustelu:
Kirkkoherra: »Teidän runonne oli luvalla sanoen hiukan omituinen.»