Sillä matkalla luin käsikirjoituksen läpi ja minun täytyy tunnustaa: harvoin on matkani nopeammin kulunut. Kun saavuin Rovaniemelle, kaikuivat korvissani päähenkilön viimeiset sanat:
»tulevaisten ma toivehet täytän!»
Ja vaikka olinkin selvillä siitä, että kertomuksen sankari tällä loppuvetäisyllä ottikin hiukan koomillisen asenteen, oli mieleeni jäänyt eräänlaatuinen tyytyväisyys, ja hyvilläni minä astelin Rovaniemen tuttuja katuja ja hengitin keuhkoihini Perä-Pohjolan raikasta ilmaa.
Kotia tultuani aioin palauttaa käsikirjoituksen tekijälle takaisin. Mutta — miten lie sattunut — se jäi lojumaan kirjoituspöydälleni. Vasta äskettäin otin sen uudelleen käsilleni ja tein ne pienet korjaukset, jotka olivat osoittautuneet välttämättömiksi. Soitin tekijälle ja ilmoitin, että asia olisi minun puolestani selvä. Hän saisi tulla hakemaan käsikirjoituksensa pois.
Mutta suuresti hämmästyin, kun herra Kuuskoski pyysi minua toimittamaan sen kustannettavaksi. Hän kertoi itsellään olevan tavattoman kiireen. Oli tehty suuria takavarikkoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa. Ja uudelleen minä tottelin, sillä hänen äänessään oli jälleen tuo merkillinen käskevä sävy, joka ensi tapaamiseltamme oli niin hyvin jäänyt mieleeni.
Kysyin, saisinko varustaa käsikirjoituksen alkulauseella, sillä minun mielestäni se kaipasi sellaista.
»Kyllä… ja loppulauseella myös, jos katsotte tarpeelliseksi. Mutta runoihin ette saa koskea.»
Rauhoitin häntä. En ollut niihin kajonnut ensinkään. Vain aivan toisarvoisia korjauksia olin tehnyt.
»Hyvä on! Antakaa sitten huilata!»
Ja tässä se nyt on tämän merkillisen, itseoppineen miehen elämäkerta. Sillä — merkillinen hän kaikesta päättäen on, tämä Kuivalan nimismies, joka on koko elämänsä pyhittänyt runottarille siitä huolimatta, että nämä ovat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä hän ei usko ja tuossa horjumattomassa, kallionlujassa uskossa on juuri hänen suuruutensa.