— Ken ompi runoniekka? Sekö vain, jot' oma koulukunta kilvan kiittää ja jonka eessä tietä aukiniittää kuuluttajitten joukko kopeain?
Ja hän luki yhteen menoon runon, johon lukija saa edempänä tutustua.
— Siinä se on! Jokaisella on oma sisäinen varmuutensa eivätkä sille voi kustantajat mitään.
Hän lausui peloittavalla äänellä sanan »kustantajat». Minun selkäpiitäni karmi. Tunsin itseni iloiseksi, etten kuulunut siihen ammattikuntaan.
— Minä olen matkalla Tampereelle; siellä on muuan varkausjuttu selvitettävänä. Olin ajatellut kääntyä jonkun sikäläisen kirjallisuutta ymmärtävän henkilön puoleen pyynnöllä, että hän menisi läpi tämän. (Hän laski kämmenensä käsikirjoituspinkalle.) Mutta — nyt tapasin teidät ja ajattelin: Siinä on mies! Hän on sen tekevä! Ille faciet! Kirkkoherra ymmärtää tietysti latinaa?
Hänellä oli erikoinen taito puhua varmasti, kuin pitäisi hän itsestään selvänä, ettei kenenkään päähän pälkähtäisikään vastustaa häntä.
— Tämä ei vie suurta aikaa, jatkoi hän. — Minä jätän tämän siis teille… Mutta — peijakas! — joko tämä on Tampere?
Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota konduktöörin ilmoitukseen.
Todellakin: Tampereen tehtaiden savupiiput näkyivät vaunun ikkunaan.
Herra Kuuskoski ryntäsi vaunuosastosta ulos kuin vimmattu. Ovi paukahti hänen jälkeensä ja minä jäin hämmästyneenä istumaan käsikirjoituspinkka kädessäni.
Ensimmäinen ajatukseni oli juosta hänen jälkeensä ja antaa käsikirjoitus takaisin, mutta sitten ajattelin, että se oli turhaa. Sainhan täten matkalukemista ihan odottamatta. Ja kaikesta päättäen hauskaa.