— Kirkkoherra hymyilee… niin, minä olen siihen tottunut. Mutta — minä olen runoilija!
Hän lausui sen sellaisella järkähtämättömällä varmuudella, josta ei tuntunut olevan tuumaakaan tinkimisen varaa. Hänen mustat silmänsä säkenöivät.
En oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. En luonnollisesti halunnut häntä loukata, mutta en myöskään heti olla valmis ylistämään. Vaikenin ja jäin odottamaan.
Matkatoverini tarkasteli minua tutkivasti. Tuntui, kuin olisi hän katsonut sydämeeni. Sitten hänen ankara ilmeensä lientyi, silmiin tuli kostea kiilto ja hän puheli minulle isällisesti, melkein hellästi:
— Katsokaahan… kun saa vuosikymmeniä tehdä työtä eikä koskaan kohtaa ymmärtämystä, kun saa kärsiä ja kitua eikä yksikään ihminen näe tänne (hän osoitti rintaansa)… kun tuntee poveaan polttavan suuren kaipauksen ja saa sen huutaa kuuroille korville, niin… tahtoo toisinaan hermostua. Te ymmärrätte… te, joka olette pappi…
Hän pyyhkäisi silmänurkkaansa.
— Minäkin olen kerran kuvitellut voivani lähteä saarnaamaan… saarnaamaan uutta uskontoa niinkuin Kristus muinoin. Minulla olisi paljon puhumista.
Hän katseli hetken ohikiitäviä maisemia kuin etsien ajatusta, joka oli häneltä karannut. Sitten hän yht'äkkiä tempaisi käsikirjoituksen minulta ja huudahti:
— Kuulkaapa, kun luen teille palasen! Hän selaili pinkkaa pudistellen päätään ja hymähdellen itsekseen: »Tuossakin… tuossakin…» kunnes hänen kasvonsa yht'äkkiä kirkastuivat.
— Tässä se ani Se on pieni runonpalanen, mutta niin totisinta totta ja soveltuu minuun (hän laski käden sydämelleen) täydellisesti!