»Osaatteko ruotsia?» seisoi paperissa kaikessa lyhykäisyydessään.
Jaa-ah — siinä oltiin. Kaksikielisyyden kirottu kummitus ratsasti selässäni ja tiukkasi, osasinko »venskaa».
Kirosin hengessäni. Miksi piti tässä maassa vallita niin kurjat olot, että virkoihin pääsemiseksi vaadittiin vieraan kielen taitoa? Eikö rakkaassa Suomessa tultu maan omalla kielellä toimeen, kun virkamiesten piti osata »venskat» ja »vassokuut», ennenkuin leipä lähti? Hyvää päivää, Aatami Kuuskoski, osaatko kiinaa?
Minua suututti. Vörpannate venska Folkbardiet. Voor te loov at vara?
Mutta sitten minua rupesi asia huvittamaan. Ehkä tämä ei niin mutkallinen juttu ollutkaan, kunhan tarkemmin mietti. Annapas olla. Olihan sitä toisinaan venskaakin viskelty, kun oli sattunut pari runoilijaryyppyä päähän. Mahtoiko tuo niin vaikea taito olla?
Rupesin miettimään. Leipä oli ruotsiksi »pröö» ja sitähän minun ei tarvinnut ruotsiksi pyytää, jos se kerran viran mukana seurasi. Hyvää päivää oli »kutaa» ja hyvästi »atjöö». »Kan tu laanu finska?» sisälsi taas taas selvän ja suoran kysymyksen asiamiehelle, joka esiintyi ruotsiksi. Kohteliaana henkilönä hänen oli pakko kääntää keskustelu suomeksi, ja sillä oli asia autettu.
Ja — muuten, eikö nimismiehen virassa ollut sittenkin pääasia, että pystyi ottamaan miestä kauluksesta, jos niin tarvittiin?
Totta kai.
Marssin lennätinkonttoriin ja lähetin seuraavan sähkösanoman:
»Maaherra