Mutta runoilijatoiminnallakaan ei elä, jos se ei tuota leipää. Sen olin kokenut. Ajelehdin jälleen virattomana ja kyynelten vaot rakkaan Santrani kasvoilla osoittivat, ettei hän tuntenut itseään onnelliseksi runoilijan puolisona. Ei siis auttanut muu, kuin ruveta katselemaan uutta »viheriää oksaa», jonka varassa saattaisi tirskuttaa.
Sanomalehdistä huomasin, että Etelä-Suomessa, lähellä pääkaupunkia, oli nimismiehenvirka avoinna.
En ymmärrä, kuinka tuo uutinen erikoisesti pisti silmääni, mutta minä jäin asiaa miettimään. Eihän minulla ollut koulutodistuksia, mutta sittenkin arvelin, että minun sopisi yrittää. Olinhan palvellut järjestysmiehenä kymmenen vuotta ja minulla oli siitä virasta hyvät todistukset. Vaikka »Kannon» puulaaki olikin minut erottanut, ei inspehtori ollut viitsinyt »papereitani pilata», niinkuin hän sanoi. Rakensin myös toiveeni sille pohjalle, että puheenaolevan läänin maaherra oli mieskohtainen tuttavani. Hän oli aikaisemmin toiminut lauttauspäällikkönä Ison Väylän varsilla ja minä olin joutunut monta iltaa viettämään hänen kanssaan tukkikämpillä. Näihin seikkoihin luottaen panin paperini postiin.
En ollut maininnut Santralle mitään koko puuhasta. En halunnut turhan vuoksi tehdä häntä levottomaksi.
Kun hakijat oli lehdissä mainittu, piiloitin Santralta sen kappaleen »Ristiniemen Sanomia», jossa uutinen oli. Mutta saihan hän sen tietää kylällä.
»Mitä sinä nyt taas olet ruvennut hulluttelemaan? Vai nimismieheksi!
Miksi et jo yhdellä tiellä hakenut maaherraksi?» raivosi hän.
Minulle muistui kansakouluvihosta mieleen lause: »Xantippa, Sookrateen vaimo». En kuitenkaan puhunut siitä, vaan lausuin tyyneesti:
»Ei ole auki sellaisia virkoja nykyjään.»
Siitä hän kiukustui yhä enemmän ja tällöin taisi tapahtua toisen kerran avioliittomme aikana, että minun oli mentävä sängyn alle.
Muutamana päivänä juoksuttaa sitten lennätinkonttorin poika minulle sähkösanoman. Onneksi ei Santra sattunut sillä kerralla olemaan kotona.