Opettaja aloitti laulun ja kohta vyöryi sävel ukkosen voimalla salissa, niin että seinähirret vapisivat. Niin valtavaa laulua ei liene tuossa koulusalissa konsana kuultu, sillä vesi siinä kihahti silmänurkkaan ihan väkisellä.
Ensimmäinen rynnäkkö oli tehty. Oli vain jatkettava samaan suuntaan. Minä kiertelin kylästä kylään ja joka paikassa syttyi suuri innostus. Puhuin veneiden teosta, rekien ja puuastioiden valmistuksesta enkä unohtanut kirvesvarttakaan, joka näihin saakka oli ostettu kauppiaan puodista.
Nyt vannoivat isännät ja talojen pojat: Ei ole kauppias enää hyötyvä kirvesvarsien kaupalla, vaan ne tehdään tästä lähtien itse niinkuin ennen, vanhan polven aikaan.
Esitelmämatkani kesti kolme kuukautta, mutta se aika oli kulkua voitosta voittoon. Matkani lopussa saatoin ilmoittaa maatalousseuralle: »Tulin, näin, voitin! Ei muuta kuin lähettäkää neuvojia vain, niin veneitä ja saavia syntyy kuin sieniä sateella. Sillä maa on avoinna.»
Näillä matkoilla oli minulla muuten erinomainen tilaisuus lausua runojani. Melkein joka esitelmään soveltui joku runonpätkä. Minä valaisin siis esityksiäni milloin tukkilaislauluilla, milloin jollakin lyhyemmällä ballaadilla, riippuen siitä minkälaisissa maailmoissa kulloinkin vaelsin. Kansa kutsui minua ensi alussa konsulentiksi, mutta vähitellen rupesi se nimittämään minua runoilijaksi. Ja tämä nimitys on paras palkinto, mitä olen tuosta työstä saanut. Minun kansani, minun rakas Perä-Pohjolan kansani oli antanut minulle runoilijan nimen. Se oli paljon, se oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Mutta minä olinkin runoillut kotiteollisuusaatteen heidän sydämiinsä. Olin ratsastanut Pegasuksellani heidän pirttiensä läpi ja jättänyt jälkeeni ihailun ja yleisen kunnioituksen. Siinä selitys kotiteollisuuden nopeaan elpymiseen Perä-Pohjolassa.
Vielä tänäkin päivänä kuuluu Rajalan talossa Ylirannan kylässä löytyvän kolmen kannun vetoinen viilipytty, josta ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on kerran syönyt. Ystäväni ihmetellessä pytyn valtavaa kokoa oli talon isäntä huomauttanut: »Se on niitä runoilijatalven tuotteita… siltä ajalta, jolloin se Aatami Kuuskoski täällä luennoi. Siitä on syönyt kerran maaherra ja kerran piispa ja nyt syö kirkkoherra, kun kuultiin, että tulisitte täällä käymään.»
Kuten tästä näkyy, elää runoilijamaineeni Perä-Pohjolan laajoilla mailla. Olen jo eläessäni saanut muistomerkin itselleni — useampiakin. (En tarkoita sitä pronssista rintakuvaa, jonka kuvanveistäjä Kottu on minusta valmistanut.) Sillä enpä usko isosti erehtyväni, jos oletan, että noita pyttyjä ja saaveja on useampiakin, joiden syntysanat Muusa on minun kauttani lausunut. Ja olenpa melkein varma, että Perä-Pohjolan jokia puikkelehtii moni vene, joka vielä humisisi metsän puina ilman minun kiertomatkaani, mutta nyt hursaltaessaan kiveliön kuohuja alas kuuluttaa minun kunniaani.
XII.
HAEN NIMISMIEHENVIRKAA JA PÄÄSEN KUIVALAAN. TULEN YSTÄVÄKSI RUNOILIJOITTEN JA TAITEILIJOITTEN KANSSA.
Konsulentin toimi ei siis tullut pitkäaikaiseksi. Sillä kolmen kuukauden ajalla, joka siihen oli kulunut, oli ollut merkitystä sekä maatalousseuralle että minulle: olin lyönyt runoilijana itseni läpi korkeamman forumin edessä kuin sen, minkä kustantajain ahdaspäinen joukko muodosti. Itse kansa oli antanut minusta arvostelunsa. Ja eiköhän vain tässäkin tapauksessa pitänyt paikkaansa vanha totuus, että »kansan ääni on Jumalan ääni»?